Tokavika kehitysmaatutkimuksen perusopintojen essee on palautettu tuomiolle. Viime viikot on menneet niin lujaa (ehkä olette huomanneet blogin hiljaisuudesta), että olen kaikki pienet hengähdystaukoni omasta mielestänikin hyvin ansainnut.

Oheiset kuvat on otettu jo nelisen viikkoa sitten, kun pyrähdimme päiväksi Eftelingin huvipuistoon päästämään sisäiset lapsemme irti. Lokakuun kultainen aurinko teki muutenkin hienosta päivästä aivan loistavan! Tällä energian tankkauksella mentiin kaksi viikkoa eteenpäin Berliinin viikonloppuun, josta lupaan julkaista muutaman otoksen piakkoin.

Huomenna ajellaan viikonlopuksi anoppilaan. Sitten taas pinnistellään kaksi viikkoa, joiden aikana pitäisi saada kaksi esseetä aikaiseksi muiden rutiinien lisäksi. Minkä jälkeen pyrähdetään viikonlopuksi Brysseliin Katjan ja Modoun luokse. Sitten taas pyristellään kaksi viikkoa syyslukukauden lopputenttien parissa, minkä jälkeen alkaisikin joululoma. Oliskohan tähän hommaan nyt löytynyt loppuvuodeksi sellainen sopiva rytmi?

Ei, en ole yhtäkkiä löytänyt sisäistä mielenrauhaani, vaikka siltä voisi vaikuttaa. Kummitteleehan kaiken taustalla vielä se ISO PÄÄTÖS. Pitäisi vihdoin ja viimein valita gradun aihe. Maahanmuuttoa vai kehitystä? Vai onnistuisinko sittenkin yhdistämään molemmat?

Onnistuin sentään taas kerran lukemaan yhden kirjan ihan itseäni varten, Joseph Conrad: Pimeyden Sydän. Klassikko, joka on odottanut lukuvuoroaan vuositolkulla. Kirja sujahti pätkittäin junamatkoilla yliopistolle (aina ei jaksa lukea vain tenttikirjoja). Johtuiko tuosta pätkittäisyydestä tai väsyneestä lukijasta, mutta kirja oli melkoinen pettymys. Ei, se ei koskettanut millään tasolla, itse asiassa tuntui lähinnä pakkopullalta. Olisin varmaan jättänyt kesken, mutta kun ei niitä sivuja montaa ollut, ja klassikkoteokselta kuitenkin odotin jonkinlaista sanomaa, joten jatkoin lukemista. Vaan ei, kyllä se oma Afrikkani riipaisee paljon syvemmältä, tästä en löytänyt tunnetta lainkaan.